Maailma on täynnä musiikkia. Maailma on myös täynnä musiikin harrastajia. Osa kuuntelee musiikkia aktiivisesti ja tietää suosikkiartisteistaan tai klassisesta musiikista kaiken ja vielä enemmän. Maailmaan mahtuu myös lukematon määrä makuuhuonekitaristeja, pöytärumpaleita ja Ukko-Nooan pimputtajia. Hieman pienemmälle osalle ihmiskuntaa musiikki ja muusikkous on työ. Riippuen instrumentista, muusikon työ voi olla fyysisessä mielessä hyvinkin raskasta toistotyötä ja aiheuttaa mm. rasitusvammoja tai asentoperäisiä kipuja. 

Tätä blogitekstiä varten on haastateltu neljää ammattimuusikkoa, joista osa on pääasiassa esiintyviä taiteilijoita, osa päätoimisia soiton opettajia. 

 

Musiikki on lapsena ja nuorena vielä fiilispohjainen harrastus

Haastatellut muusikot ovat aloittaneet soittouransa keskimäärin 12-vuotiaina eli alakoulun viimeisillä luokilla. Se, mistä soittoura kenelläkin lasketaan alkavaksi on tietysti veteen piirretty viiva; onko se sitä, kun on otettu kitara käteen ensimmäisen kerran ja tapailtu Smoke on the Wateria vai sitä, kun on menty ensimmäisen kerran soittotunnille vai sitä, kun on perustettu eka bändi. 

Useimmat haastelluista kertovat, etteivät lapsina ja nuorina olleet kovinkaan ahkeria treenaajia. Soittaminen on useimmilla ollut fiilispohjaista harrastamista ja vasta ammattiopinnoissa tai soittamisen muututtua ammattimaiseksi myös treenimäärät ovat kasvaneet verraten suuriksi. 

Rumpali ja rumpujensoitonopettaja Sari Kujala kertoo, että lasten ja nuorten kohdalla on varsin runsaasti eroa siinä, missä iässä treenaaminen muuttuu totisemmaksi ja toisaalta opettaja voi alkaa vaatimaan oppilaaltaan enemmän. Urheilupuolella usein kovempitehoinen ja määrällisesti runsaampi harjoittelu alkaa lajista riippuen 12-14 -vuotiaana mutta musiikkiharrastuksessa tämä vaikuttaisi olevan yksilöllisempää. Sari kertoo myös, että yleinen kiinnostus musiikkiin, musiikin kuunteleminen ja myös muiden instrumenttien soittaminen yleensä ruokkivat kiinnostusta ja innostusta aktiivisempaan treenaamiseen myös rumpujen soitossa. Ja näinhän se on urheilussakin; on runsaasti näyttöä, että yleinen urheilullisuus ja monilajisuus lapsena ja nuorena ruokkivat menestystä myöhemmin valikoituneessa päälajissa. 

 

 

Muusikoilla on työperäisiä kipuja

Pianonsoitonopettaja Jaana Marttinen kertoo: 

Ensimmäiset soittamiseen liittyvät kiputilat tulivat yläasteella, kun innostuin soittamaan sen hetkiseen taitotasooni nähden aivan liian haastavaa teosta. Tekniikka ei sillä hetkellä riittänyt ja vaikka opettajani tästä varoitteli, jatkoin sinnikkäästi harjoittelua, joka johti lopulta jännetupen tulehdukseen ja tenniskyynärpäähän. Tämä kipuilu jatkui useamman kuukauden ja harjoittelu toki hidastui. 


Ammattiopinnot suoritettiin lähinnä Buranan voimalla. Jatkuvia kiputiloja milloin missäkin. Käsissä, hartioissa, niskassa ja selässä. Käsissä kipu on ollut lähinnä kyynärpäissä ja kämmenissä. Niihin lopulta turtui ja vasta valmistumisen jälkeen, siirryttyäni pääasiassa opettajan tehtäviin ja oman harjoittelun vähennettyä tajusin, kuinka kipeä olin ollut koko viiden vuoden opintojen ajan. Valmistumisen jälkeen olen konsertoinut muutamia kertoja.
Mikäli aikoisin konsertoida enemmän, pitäisi minun ottaa harjoittelussa paremmin huomioon harjoiteltava ohjelmisto, harjoittelumäärä ja lepo, jotta en olisi jatkuvasti kivuissa.


Opintojen aikana harjoitellessani kappaletta, jossa piti käyttää voimakkaasti ja paljon oikean käden 5. sormea (pikkurilli), menetin joksikin aikaa 5. sormen toimintakyvyn lähes täysin. Siten, että en pystynyt soittamaan Satu meni saunaan-kappaletta, koska 5. sormi ei käskystä huolimatta suostunut painumaan alas. Tämän meni ohi muutamassa viikossa opettajani kiellettyä minua kokonaan soittamasta oikealla kädellä, mutta tämä säikäytti melko paljon.

Parin viime vuoden ajan olen kärsinyt ristiselän kivusta. Balettiharrastukseni provosoi tuota kipua, mutta kipu johtuu ilmeisesti alunperin soittoasennostani, jossa olen istunut useita vuosia tunteja joka päivä. Tätä on kuntoutettu tunnollisesti keskikropan harjoitteilla ja kipuilua on saatu vähemmäksi.”

Oma kokemukseni muusikoiden kanssa työskentelystä on se, että kipuiluja voi olla milloin missäkin ja kivut voivat olla jatkuvia. Kuitenkin oman soittohistoriani tiimoilta suurin osa muusikkoasiakkaistani on bändimuusikoita eli kitaristeja ja rumpaleita, joilla näppituntumalta sanottuna yleisin oireileva kehonosa on yläraaja; tenniskyynärpääoireisto, ranteen jännetuppitulehdukset sekä kämmenen alueen kiputilat ovat melko yleisiä. 

Etenkin klassisen musiikin puolella mutta myös pop- ja rock-puolella on melko yleistä, että muusikko kokee, että keho ei meinaa kestää jatkuvaa konsertoimista ja harjoittelua, joten siirtymä opettajaksi on siinä mielessä luonnollista. Olen muutaman kerran urallani tavannut klassisen musiikin opiskelijan, joka kertoi vähän vastaavanlaisen tarinan kuin Jaana: treenin alla oli vaikea kappale, jota treenattiin määrällisesti hurjasti ja koska se samalla haastoi kehoa äärimmilleen, joku kehonosa vaan kertakaikkiaan lopetti toimimasta tahdonalaisesti. Totaalinen soittotauko yleensä auttaa jo muutamassa viikossa mutta varmasti opettajan kanssa on keskustelun paikka siitä, minkälainen ohjelmisto kannattaa jatkossa valita, ettei enää uudestaan kävisi näin. 

Myös muusikoiden selkäkivut ovat melko yleisiä. Usein ammattimuusikoilla nämä voivat olla työperäisiä siinä mielessä, että soittoasennot ovat yleensä melko staattisia ja sitä pitäisi jaksaa kannatella joskus melko pitkiäkin aikoja yhtämittaisesti. Usein keskivartalon voimaharjoittelu ja asento- ja liikekontrollin harjoittelu yhdistettynä soittamisen ergonomian tarkasteluun auttavat pitämään soittamiseen liittyvät selkäkivut kurissa. 

 

Rumpaleiden tyypillisimpiä kiputiloja

Haastatellut ammattirumpalit kertoivat sen, mikä itselläni harrastajarumpalina olikin ennakkokäsityksenä; yläraajaongelmat ovat tavallisimpia rumpuoppilaiden mutta myös ammattirumpaleiden ongelmia. Ongelmia ovat olleet mm. liiasta puristamisesta johtuva rannekanavan oireyhtymä, hartioiden jumiutuminen sekä käsien ihon rikkoutuminen.

Kun bändi ei ole vielä saavuttanut starastatusta, pitää soittokamat roudata ihan itse. Tässä kohtaa rumpalin osa ei ole erityisen kadehdittava ja muistanpa itsekin takavuosina kiroilleeni rumpulaukkujen kanssa ja saaneeni selkäni siinä hommassa kipeäksi. Helppohan se laulajalla on, kun on pelkkä mikki roudattavana…

 

Soittamisen ergonomiasta

Haastattelujen pohjalta oli huomattavissa, että etenkin istuen soittavat eli rumpalit ja pianisti kiinnittävät huomiota erityisesti alaselän ryhtiin ja he kokevat hyvän soittoasennon erittäin tärkeänä. Kaikkien haastateltujen soittajien instrumenteissa kädet ovat isossa roolissa ja yleisesti voidaan sanoa, että käsitekniikkaa myös treenataan paljon ja jopa tutkitaan ja kokeillaan eriliaisten tekniikoiden hyötyjä ja huonoja puolia. Ollaan siis hyvin innostuneita tutkimaan asiaa koko ajan lisää. Tämän haastattelun puitteissa rumpaleilla ei ole ollut yläraajojen jaksamisen, kipuilun tai sormien ihon kanssa ongelmia. 

Hyvä soittoasento on mukava. Ainakin rumpaleilla penkki on aseteltu suhteellisen korkealle, jotta lonkkien kulma ei ole liian jyrkkä. Symbaalit, etenkin ride- symbaali, on aseteltu niin, ettei tarvitse kurotella mihinkään. Käsien asentoon haetaan luontevaa kulmaa mutta varsinkin käsitekniikka voi elää koko ajan riippuen esim. siitä, miten hyvin sormia voidaan hyödyntää soitossa. Niin rumpalit kuin pianisti pyrkivät kiinnittämään asiaan huomiota. Opettavat ammattilaiset pyrkivät opettamaan oppilailleen parhaan ymmärryksensä mukaan sellaisen tekniikan, joka ei aiheuttaisi kiputiloja. 

Tyypillisin ”paha tapa” haastatelluilla rumpaleilla ja pianistilla on soittaminen etukenossa, jolloin niska väsyy ja soittaminen vaikeutuu, koska on ”vähemmän tilaa työskennellä”. Myös alaselän pyöristyminen väsyneenä on yleinen asentovirhe. Se ei välttämättä aiheuta kipua mutta haittaa soittamista tasapainon vaikeutumisen ja rumpaleilla myös jalkatyöskentelyn hankaloitumisen myötä. Myös liian kovaa soittaminen sekä instrumentin vääränlaiset säädöt (kitara liian alhaalla, rumpalin penkki liian alhaalla, symbaalit eri korkeudella kuin normaalisti) aiheuttavat turhaa nivel- ja lihaskuormitusta. 

Haastatelluista kitaristi Tomi Koivusaari on poikkeustapaus sikäli, että esiintyessään hän ei istu. Hän myös kertoo avoimesti, että ei ole juurikaan kiinnittänyt huomiota soittamisen ergonomiaan, olkoonkin, että viime vuosien rasitusvammat ovat alkaneet kertomaan, että varmasti asiaan pitäisi kiinnittää huomiota. Hän kertoo, että vaikka tietää, että soittoasento ja -tekniikka eivät ole ergonomian kannalta parhaita mahdollisia, on totuttuja asentoja ja tekniikoita vaikeaa muuttaa. 

Tomi Koivusaari on oikeassa siinä, että vanhojen tapojen muuttaminen on vaikeaa. Mahdotonta se ei kuitenkaan ole. Kuntoutusmaailmassa suurin työmme onkin motivoida asiakkaita muuttamaan niitä pinttyneitä tapoja, jotka mitä suurimmalla todennäköisyydellä ovat ongelmia aiheuttamassa. Yhdellä se voi olla jatkuva istuminen ja raskaan läppärilaukun kantaminen aina samalla olkapäällä, yksi on etätöissä kotona ja liikkuminen jää kokonaan pois, yksi käy hierojilla, osteopaateilla, fysioterapeuteilla, kiropraktikoilla jne mutta ei välttämättä itse tee vaivansa eteen aktiivisesti kovinkaan paljon… Jos löydämme vaivaa aiheuttavan toimintatavan kehon käyttämisessä, voimme siihen varsin todennäköisesti myös puuttua motorisen harjoittelun keinoin. Helppoa se ei välttämättä ole mutta voihan olla, että palkinto kipuilujen loppumisen muodossa on harjoittelun arvoinen. 

 

 

Muuttaako kipu soittamista ja soittotekniikkaa?

Haastatellut muusikot eivät yleisellä tasolla ole juurikaan soittotekniikkaa tai -asentoja joutuneet muuttamaan kipujen takia. Rasitusvamma aina pistää miettimään, että asialle pitäisi jotain tehdä, mutta kivun lakattua huomataan, että vanhoihin tuttuihin tekniikoihin palataan taas. 

Pianisti Jaana Marttinen avasi kivun ja soittotekniikan välistä yhteyttä vähän syvällisemmin:

Pieniä soittoasennon korjauksia on uran aikana tehty mutta soittotapojen- ja asentojen muutoksia ei ole tehty kipujen vuoksi. Joskus kivut ovat johtuneet jostakin haastavasta teknisestä asiasta, johon esimerkiksi kädet eivät ole vielä tottuneet. Esimerkiksi soittaessani Chopinin oktaavietydiä (op 25 no10) kädet kipeytyivät jatkuvasta oktaaviotteen pitämisestä. Kämmenten lihasten venyessä ja antaessa periksi kivut helpottivat. Nopeat juoksutukset ja tremolot ovat toki aiheuttaneet myös kipua, mutta lähinnä siksi, ettei niitä ole alkuun kyennyt soittamaan rennosti. Rentouden löydyttyä ei varsinainen tekninen kuvio aiheuta ylimääräistä kipua. 

Soittajan sukupuoli ja ruumiinrakenne vaikuttavat soittamiseen varsinkin silloin, kun pitäisi soittaa voimakkaasti. Etenkin pienikokoisena naisena on fyysisesti melko raskasta saada pianosta todella voimakas ääni. Opiskeluaikainen opettajani alkoi tähän kiinnittämään huomiota ja harjoittelimme paljon sitä, miten koko kroppaa käytetään hyödyksi todella voimakkaasti soittaessa (paino siirtyy lähes kokonaan jaloille) ja tämä vähensi käsien ja sormien rasitusta todella, todella paljon!”

Pianon soiton suhteen koen olevani täysin maallikko eikä välttämättä tule ajateltua sitä, että kovaa soittaminen pianolla voi toisaan olla kokovartalolaji. Vastaanotollani useimmiten kuitenkin niin kitaristeilla kuin pianisteillakin kipuilut ovat johtuneet tottumattomuudesta johonkin uuteen ja haastavaan tekniseen asiaan. 

 

Harjoittelusta ja esiintymisestä – kuin kaksi eri maailmaa

Yleisesti teknisen taidon harjoittelun tarkoituksena on, että uutteran harjoittelun tuloksena kisa- tai esiintymistilanteessa saadaan irti se sama rento suoritus kuin treeneissä. Musiikissa, varsinkin pop- ja rockmusiikissa, livetilanne voi kuitenkin olla fyysisesti hyvinkin erilainen suoritus kuin treenikämpällä treenaaminen tai studiossa soittaminen. 

Tomi Koivusaari kertoo:

”Livetilanne on eri koska silloin seisotaan ja kitarani on aika matalalla, joten kädet joutuvat koville jo pelkän soittoasennonkin takia. Ja livenä tulee soitettua paljon kovempaa, adrenaliinin sanelemana. Harjoittelutilanteessa monesti istun, joten kädet eivät ole niin pahassa asennossa.”

Myös muut muusikot yhtyvät Tomi Koivusaaren näkemyksiin: ”Livenä usein soitan jonkin verran intensiivisemmin ja päädyn keikan loppupuolella väsyneemmäksi, jolloin tekniikka saattaa alkaa rakoilemaan. Silloin täytyy aktiivisemmin muistuttaa itseään teknisistä asioista. Mutta sanoisin että pääasiassa soitan samalla tavalla livenä ja treenikämpällä”, kertoo rumpali Markku Reinikainen. 

Rumpali Sari Kujala otti esiin mielenkiintoisen psykofyysisen näkökulman livesoittamiseen: ”Itse huomasin tuossa n. 1 kk sitten, että kun sain keikkatuurauksen, jossa piti ottaa 19 biisiä haltuun päivässä ja soittaa ne käytännössä yhden läpimenon jälkeen, niin olin aivan romuna fyysisesti sen jälkeen. Hartiat jumissa, selkä kipeenä… Eli mä ainakin näen, että stressi vaikuttaa tosi paljon siihen, miten keho käyttäytyy ja siksi keikan jälkeen voi olla kipeänä jos tilanne on kovin vaativa. Omalla treenikämpällä voi olla aivan eri tilanne mitä keikalla.”

Paljonko ammattimuusikot sitten treenaavat? Itseni yllätti harjoittelumäärien vähäisyys, etenkin opettavilla ammattilaisilla. Vastauksissa tämä vaihteli keskimäärin 1-2 h / vko siihen, että tavoitteena olisi treenata tunnin verran päivässä. Kuitenkin, kuten meillä aikuisilla tuppaa olemaan, arjessa on muutakin kuin työ ja treenaaminen joten treenaamisesta sitten helposti tingitään ainakin määrällisesti. Jos tiedossa on tärkeä esiintyminen, voi treenimäärä kuitenkin nousta 6-8 tuntiin / vko. 

Yksi haastatelluista oli selkeä poikkeus, hänen treenimääränsä olivat moninkertaiset ja aivan omassa luokassaan muihin haastateltuihin nähden ja jotta keskiarvo ei heittäisi aivan härän pyllyä, hän ei ole ”laskuissa mukana”. 

 

 

Soittotekniikan merkityksestä ja sen harjoittelusta

Kaikki haastatellut kokevat soittotekniikan tärkeäksi. Sen harjoittelu kuitenkin vaihtelee suuresti. Osa ei harjoittele teknisiä asioita erikseen lainkaan vaan kokee, että soittaminen tapahtuu niin totutusti ja luonnostaan, että olisi hankala tietoisesti tehdä mitään eri tavalla. Toinen taas harjoittelee tekniikkaa jonkun verran, olkoonkin, että paljon vähemmän kuin ammattiopintojen aikana. Kuitenkin opettavia ammattilaisia tuntui yhdistävän ajatus siitä, että vaikka tekniikkaa treenataan määrällisesti vähemmän kuin aiemmin niin siihen haetaan jatkuvasti uutta, toimivampaa kulmaa. Markku Reinikainen totesikin, että tekniikkatreenin määrää on vaikeaa arvioida, koska hän usein yhdistelee treenimuotoja ja koettaa kiinnittää huomiota teknisiin seikkoihin osittain silloinkin, kun treenaa ihan muita asioita. ”Sitä samaa tekniikkaa käytetään jokaisen nuotin soittamiseen, eli kun treenaan perustekniikkaa niin silloin tavallaan treenaan kaikkea”, Markku Reinikainen toteaa. 

Mikä sitten on paras tekniikka millekin instrumentille vai onko sellaista edes olemassa; jokainen kun on yksilö ja toiselle varmasti sopii paremmin joku toinen tapa ja toiselle taas toinen tapa soittaa. Kaikkia haastateltuja yhdisti mielipide siitä, että jos kipuja tulee, jotain täytyy olla pielessä. Rumpuopettaja Sari Kujala totesi, että ”tärkein mittari on rentous yhdistettynä tuloksiin”. 

 

Muusikoiden elintavoista ja fyysisestä kunnosta

Sex, drugs and rock ’n roll… 2020-luvun muusikot, edes ne rokkarit, eivät taida enää elää kovinkaan boheemia rockelämää. Muusikkous on nimittäin kovaa työtä. Useimmat haastatelluista harrastavatkin säännöllisesti urheilua ja liikkumista. Yhteistä vaikuttaisi olevan, että liikunnallinen elämäntapa on kulkenut mukana pienestä pitäen. Haastatellut luettelevat lajeiksi mm. jalkapallo, uinti, kävely, kuntosali, sulkapallo, padel, squash ja pyöräily.

Ammatillisessa mielessä suurin osa haastatelluista kokee saaneensa suurinta hyötyä yksilöllisistä fysioterapia- ja osteopatiajaksoista, joku ei ole ammattilaisen apua tarvinnut uran aikana vielä kertaakaan. Jaana Marttinen kertoo, että hänellä on Kuopiossa luottofysioterapeuttina Markku Riihinen, jonka puoleen hän on kääntynyt, jos soittaminen tai opettaminen on aiheuttanut ylimääräistä kipuilua. Klassiseen musiikkiin perehtynyt fysioterapeutti on osannut ohjeistaa soittoasennon sekä työskentelyasennon suhteen opettaessa. Jaana Marttinen kertoo myös, että hän tiedostaa, että soitonopettajan työ on fyysisesti raskasta vaikkei sitä äkkiseltään niin luulisi. Kehosta täytyy siis pitää huolta, kukapa meistä ei haluaisi pystyä työskentelemään ja harrastamaan haluamiaan asioita kivuttomana ja pitkään. 

 

Lopuksi: Markun ja Tomin terveiset nuorille soittoniekoille

Rumpali Markku Reinikainen tiivistää hyvän tekniikan merkityksen aivan fantastisella tavalla. Seuraavan voi siirtää käytännössä minkä tahansa instrumentin harjoitteluun mutta myös minkä tahansa taitolajin harjoitteluun. Markun ajatukset ovat soittamisen ohella relevantteja vaikkapa golf- tai tennisvalmennukseen:

”Monesti kuulee sanottavan että ei ole mitään väliä miten kapuloista pitää kiinni tai istuu kunhan kuulostaa hyvältä ja ei satuta itseään. Toki se on totta, mutta tuo ajatus sisältää myös hyvin ongelmallisen asetelman: Huonosta tekniikasta johtuva vamma voi ilmoitella itsestään vasta vuosien päästä, joten se, että soitto ei juuri sillä hetkellä satu, on täysin riittämätön mittari. 

Monella nuorella on todella nopea palautumiskyky ja soiton aiheuttamat kiputilat laitetaan helposti sen piikkiin, että soittaminen on fyysistä puuhaa. Ja tekniikkaa ei vaivauduta parantamaan, koska kroppa ehtii joten kuten palautumaan seuraavaan soittokertaan mennessä. Tämä johtaa helposti siihen, että huonolla tekniikalla soitetaan ja kulutetaan kroppaa vuosikausia ja keski-iässä havahdutaan siihen, että kroppa ei enää palaudukaan ja kivut alkavat kroonistumaan. Tuossa vaiheessa tekniikan parantamisesta tulee pakollista, mutta äärimmäisen työlästä, koska huono tekniikka on jo niin syvällä lihasmuistissa. Pääsee helpommalla jos terveen tekniikan treenaa jo alkuvaiheessa.”

Tomi Koivusaari komppaa Markun ajatuksia ja lähettää terveisensä nuorille muusikoille:

”Kannattaa huolehtia soittonsa lisäksi liikkuvuuharjoittelusta, yleiskunnosta, lihashuollosta ja tekniikasta. Ne kaikki vaikuttavat kokonaisuutena siihen, kuinka paljon pystyy ja jaksaa tehdä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ja kannattaa ottaa ammattilaisten ohjeita vastaan ja soveltaa niitä niin paljon kuin on mahdollista. Vielä en ole joutunut perumaan rasitusvammojen takia yhtään keikkaa mutta kauhulla odotan jos sellainenkin päivä joskus tulee.”

Ja mehän tietysti toivomme, että sitä ensimmäistäkään keikan peruutusta ei tule. 

 

Tuhannet kiitokset blogitekstiin haastatelluille muusikoille: 

 

Tomi Koivusaari

Kitaristi, Amorphis, Helsinki

 

Sari Kujala

Rumpali ja rumpujen soiton opettaja, Rumpukoulu Basari, Tampere

Youtube: https://www.youtube.com/c/RumpukouluBasari

 

Jaana Marttinen

Pianisti ja pianon soiton opettaja, Jaanan Pianokoulu, Kuopio

 

Markku Reinikainen

Rumpali, freelancer, Helsinki

Youtube: https://www.youtube.com/user/markkuliini

 

Kirjoittaja: 

Antti Marttinen

Fysioterapeutti OMT

Harrastajarumpali ja oman elämänsä rocktähti jo vuodesta 1984, kun kuuli Kissiä ja Bon Jovia ensimmäisiä kertoja

 

Kuvat järjestyksessä:

Tomi Koivusaari @ Tuska 2019, kuvaaja Jaakko Manninen

Sari Kujala, kuvaaja Vesa Kujala

Jaana Marttinen, kuvaaja Juho Jolkkonen

Markku Reinikainen, Markun oma albumi

 

Lue myös juttu Tomi Koivusaaren tenniskyynärpään kuntoutuksesta. 

Jaa tämä: