Polvessa on kaksi menisciä eli nivelkierukkaa, sisempi ja ulompi. Menisci voi vaurioitua polveen kohdistuvan vääntövamman yhteydessä, jonka jälkeen polvi voi tuntua löysältä, kun sitä koukistetaan tai ojennetaan. Joskus menisci voi olla rakenteellisesti poikkeava ja enemmän levymäinen, jolloin se myös vaurioituu helpommin. Sisempi nivelkierukka vaurioituu tilastollisesti noin kolme kertaa useammin kuin ulompi menisci.
Meniscivaurio voidaan korjata tähystysoperaatiossa. Mikäli leikkauksen jälkeen potilaalla on vaikeuksia reisilihaksen aktivoimisessa tai polven suoraksi saamisessa, ensimmäinen fysioterapia-aika voidaan varata jo parin viikon päähän leikkauksesta. Jos kaikki näyttää hyvältä heti leikkauksen jälkeen, voi ensimmäinen fysioterapiakäynti olla vasta 4-6 viikon kuluttua.
41-vuotiaalle Hannalle kävi polvivamma ja hänelle tehtiin sisemmän meniscin kiinnitys tähystämällä. Fysioterapia aloitettiin 11 päivää leikkauksesta. Leikkaavan lääkärin ohjeistus oli kävely kyynärsauvoilla osapainovarauksella sekä polvikulman rajoittaminen max 90° koukistukseen 4 viikon ajan.
Hannan kävely kyynärsauvoilla oli alussa hyvin hankalaa. Hän ei juuri antanut polven liikkua askeltaessa vaan kaikki heiluriliike tuli jokseenkin vain ja ainoastaan lonkasta. Polvi oli pienessä koukussa koko askelsyklin ajan. Lisäksi hän ei oikein saanut kantapäätä alustalle vaan askel tuli alas päkiälle. Lisäksi kävely oli ennen muuta rytmisesti hyvin epäsymmetristä. Polvi oli vielä selvästi turvoksissa ja tuli juuri ja juuri 90° koukistukseen mutta ei tullut kunnolla suoraksi vaan jäi n. 5° vajaaksi.
Itse näen, että ihmisen fyysisen toiminnan kulmakivi on kävely. Sitä me teemme elämämme aikana eniten. Siksi nytkin ensimmäinen huomio oli kävelyyn puuttuminen jo heti alkuvaiheessa. Ihminen on kanta-astuja ja siksi Hannalle oli tärkeää opettaa, että askeleen alkukontaktissa pyritään saamaan kantapää alustalle. Lisäksi jo heti alkuvaiheessa, kyynärsauvojen avulla kävellessäkin, huomiota kiinnitettiin mitä suurimmassa määrin kävelyn rytmiseen symmetriaan; toisin sanottuna painonsiirto on ajallisesti yhtä pitkä molemmilla alaraajoilla. Herkästihän me vain käyttäisimme painoa leikatulla jalalla ja kävely olisi hyvin ontuvan näköistä. Tästä pyrittiin kuitenkin Hannan kohdalla nopeasti eroon, painoa toki kevennettiin ohjeistuksen mukaisesti kyynärsauvoilla. Lisäksi ohjattiin liikkuvuusharjoittelua polvelle.
Usein rytmiikan löytäminen kävelyyn vie asiaa kuin itsestään eteenpäin. Kuitenkin matkaan voi tulla muita mutkia. Hannan kohdalla se oli rasitukseen liittyvä polven turvottelu ja sitä kautta polven ojennusvajaus. Lisäksi Hannalla kipeytyi selkä kyynärsauvoilla kävelystä. Polven ja selän mobilisointi sekä mobilisoivat harjoitteet veivät taas tilannetta eteenpäin.
4 vkon jälkeen oli tarkoitus siirtyä ensin käyttämään vain yhtä kyynärsauvaa ja sitten siirtyä kävelemään kokonaan ilman apuvälineitä. Tämä ei kuitenkaan onnistunut suunnitelman mukaisesti vaan tässä vaiheessa fysioterapian rooli korostui merkittävästi. Hanna oli aivan varma, että polvi ei pidä alla ilman kyynärsauvoja. Tämä vaihe edellyttää painonsiirron harjoittelua; sitähän kävely on, painon siirtämistä jalalta toiselle. Tämä vaati varsin paljon rohkaisemista ja kannustusta sekä ennen muuta onnistumisen elämysten saamista, jotta uskallus kävelemiseen myös fysioterapiaklinikan ulkopuolella lisääntyisi. Aika nopeasti pääsimme tilanteeseen, jossa tasamaalla kävely onnistui yhden kyynärsauvan avulla mutta ulkona sovittiin käytettäväksi vielä kahta kyynärsauvaa itseluottamuksen ja turvallisuuden takia.
Aika nopeasti tilanne purkautui niin, että pystyimme siirtymään kävelyyn ilman apuvälineitä. Tämä oli toinen vaihe, jossa fysioterapeutin rooli kuntoutusprosessissa korostui. Edelleen oli nimittäin niin, että polvi tuppasi turpoamaan ja sitä kautta se aiheutti ojennusvajautta ja ontumista. Lisäksi ilman apuvälineitä kävellessä pakaran ja reiden lihaksiston lihasvoiman puute leikatulla puolella aiheutti epäsymmetriaa kävelyyn. Harjoittelu koostui tässä vaiheessa erityisesti kävelyn harjoittelusta sekä voima-, taito- ja ketteryysharjoitteista.
Sitä mukaa kun lihasvoima ja Hannan itseluottamus kasvoivat, fysioterapeutin rooli pieneni ja helpottui. Nopeasti pääsimme kuntopyöräilyn pariin, mikä toi liikkuvuutta polveen kuin itsestään ja toisaalta kävely helpottui ja kävelymatkat pitenivät eikä polven turvottelu ollut enää niin iso ongelma. Tässä vaiheessa aikaa leikkauksesta oli kulunut kuutisen viikkoa eli alun hankaluuksien jälkeen aikataulua oltiin saatu mukavasti kurottua kiinni. Ilman intensiivistä fysioterapiaa alkuvaiheessa tilanne olisi voinut olla tässä vaiheessa huomattavasti hankalampi varsinkin siksi, että Hanna oli epävarma ja pelokas, että pettääkö polvi alta kävellessä ja meneekö se rikki, jos sitä koukistaa tai ojentaa yli kipurajan.
Tästä eteenpäin huomio oli oikeastaan polven liikkuvuudessa, ennen muuta siinä, että polvi tulisi kunnolla suoraksi. Siinä ehkä kehitys oli hieman hidasta mutta polven täysi liikkuvuus kuitenkin saavutettiin.
Noin 3,5 kk leikkauksesta tilanne oli kävelyn ja polven liikkuvuuden suhteen normaali ja lihasvoimatasoissa ei vaikuttanut enää olevan kovin suuria puolieroja. Siirryimme kahdella jalalla kulkemisen seuraavaan vaiheeseen ja fysioterapeuttiseen haasteeseen, nimittäin juoksuun ja hyppyihin. Niissä oli vähän sama ilmiö kuin alussa kävellyssä eli epävarmuus ja uskalluksen puute asiaa kohtaan, mikä sinänsä tietysti vamman jälkeen on aivan inhimillistä.
Hypyissä, hölkässä ja juoksussa vaaditaan ihan toisella tavalla iskunvaimennusta kuin kävelyssä. Iskunvaimennus hypystä tai juoksuaskeleesta alastulossa vaatii lihasvoimaa ja alaraajan hallintaa jo ihan toisella tavalla kuin kävely. Tämä nousi kolmanneksi rajapyykiksi, jossa fysioterapeutin apu nousi varsin merkittäväksi. Jotta juoksu ja hypyt saatiin onnistumaan, piti voimaharjoittelun intensiteettiä nostaa sekä puolierojen korjaamista korostaa. Hölkän ja juoksun kehittely alkoi varsin lyhytkestoisilla intervalleilla kävelylenkkien lomassa. Hölkän ongelmana oli vähän sama kuin alussa kävelyssä: paino vain kävi leikatulla jalalla kun maakontaktiaika terveellä jalalla oli selvästi pidempi. Hölkkä oli siis rytmisesti varsin epäsymmetristä. Ja kyllä vain, tähän piti alkaa kiinnittää erityisesti huomiota. Hannan kohdalla harjoitteluun toimi itse asiassa reipas juoksu, jossa maakontaktiaika lyhenee automaattisesti. Siinä löysimme hyvän, symmetrisen askelluksen juoksumatolla. Pikkuhiljaa vauhtia pystyttiin myös pudottamaan ja symmetriaa alettiin löytämään myös hitaampaan hölkkään. Juoksun rakentelu vei kuitenkin aikaa puolisen vuotta, jotta pääsimme tasolle, jossa hölkkä ja pyöräily olivat käytännössä rajoittamattomia. Enää kysymys on lähinnä kestävyyskunnon ja lihaskunnon kasvattamisesta, jotta juoksu kulkisi vielä paremmin. Voi kai sanoa, että sinnikkyys palkittiin. Juoksua harjoiteltaessa tapahtui valitettavasti myös niin, että patellajänne alkoi ilmoittelemaan itsestään mutta onneksi se oli pelkkä säikähdys ja saatiin nopeasti kuriin reisilihasharjoitteilla.
Summa summarum: useimmiten tämän tyyppisten meniscioperaatioiden jälkeen ei ole tarvetta näin intensiiviselle fysioterapialle. Kuitenkin, mikäli ongelmia missään vaiheessa kuntoutumista ilmenee, pitää mielestäni fysioterapeutille päästä nopeasti ja riittävän matalalla kynnyksellä. Tässä esimerkkitapauksessa kriittisiä vaiheita oli kolme: aivan alkuvaiheen kävely kyynärsauvoilla, kyynärsauvoista eroon pääseminen sekä siirtyminen kävelystä juoksuun. Tietenkään meillä ei ole vertailukohtaa siitä, miten kuntoutuminen olisi sujunut näiden vaiheiden yli ilman fysioterapeutin apua mutta on arvattavaa, että ainakin aikataulullisesti kuntoutuminen olisi vienyt pidempään ja kävelyyn tai juoksuun olisi voinut jäädä ontumista tai varomista.
Hannan omia mietteitä kuntoutusprosessista:
”Kenelle tahansa, joka rakastaa monipuolista liikuntaa, loukkaantuminen on harmillinen juttu. Vietän ison osan vapaa-ajastani liikuntaharrastusten parissa ja halusin loukkaantumisen jälkeen toipua normaaliin liikuntakuntoon mahdollisimman nopeasti. Kuntoutumiseen tarvittava työ ei aina ollut helppoa ja siksi koin ammattilaisen avun kuntoutumisprosessissa erittäin tärkeäksi. Kun itselle tilanne näyttäytyi isona ongelmavyyhtinä, jota ei osaa purkaa, osasi Antti osoittaa kussakin kohtaa tärkeimmät harjoitteet kuntoutumisen etenemiseksi.
Uskaltaisin väittää, että kipukynnykseni ei ole ihan matalimmasta päästä. Silti kipujen sietäminen etenkin leikkauksen jälkeen, mutta myös pitkin kuntoutusprosessia oli välillä haastavaa. Oli vaikea itse tulkita millaista kipua vastaan harjoitteita on syytä tehdä. Näissä tilanteissa Antin apu oli hyödyllistä. Ehkä juuri kipujen takia välillä myös tuntui, että keho ei tottele. Vaikeita kohtia olivat erityisesti ensimmäiset askeleet ilman kyynärsauvoja ja ensimmäiset hypyt. Kun sain ensimmäiset askeleet otettua Antin ohjaamien painonsiirtoharjoitteiden avulla, muistan ajatelleeni, että en yksin olisi saanut samaa kehitystä aikaan yhtä nopeasti. Kuntoutumisessa tuli muutamaan otteeseen myös takapakkeja. Myös näissä tilanteissa Antin apu ja ammattitaito olivat hyödyllisiä, jotta takapakit jäivät mahdollisimman lyhyiksi.
Onnekseni minulla on kokemusta vain yhdestä kuntoutusprosessista. Jokainen vamma ja kuntoutus lienee omanlaisensa. Omassa tapauksessani koin fysioterapian tarpeelliseksi ja kovin hyödylliseksi. Kurjassa tilanteessa on helpottavaa, kun ammattilainen neuvoo mihin asiaan missäkin kohtaa kuntoutusta on syytä kiinnittää huomiota ja millaiset harjoitteet vievät tilannetta parempaan. Itselle jää sitten vaan enää kipujen sieto ja harjoitteiden suorittaminen!”
Kirjoittaja:
Antti Marttinen
Fysioterapeutti OMT
Alaraajafysioterapeutti (SAFY)
Lainaus tekstissä:
Hanna
Mielettömän iso kiitos Hannalle ajatusten jakamisesta kuntoutusprosessista!
Haluatko lisää asiakastarinoita? Lue lisää kitaristi Tomi Koivusaaren kyynärpään kuntoutuksesta: